Kaksi kylää

Olipa kerran kaksi kylää, toinen pohjoisessa ja toinen etelässä. Kumpaakin kylää asutti heimo, eteläistä Makaarien pohjoista Finnien heimo. Kylien välissä sijaitsevasta raunioituneesta kirkosta ammoisina aikoina löydetyistä kirjoituksista oli päätelty että kylien asukkaat olisivat kaukaista sukua toisilleen, tätä ei tosin ole koskaan pystytty tieteellisesti toteen näyttämään. Joku sosiologin planttu tosin väitti että kylälisillä olisi jotain yhteisiä käyttäytymismalleja mutta sitä kadunmies epäilee aina vain. Sillä kun Makaari puhuu, ei Finni ymmärrä muuta kuin että hassulta kuulostaa. 'Johan tämä osoittaa totuuden', sanoo kadunmies.Tosin jopa hän myöntää että jotain detaljitason yhtäläisyyksiä on, kuten että molemmat populaatiot tykkäävät ehtoollisella ottaa toisenkin kupin ja tämän jälkeen juosta pihalla puuta päin, tai niinkuin myöhemmillä ajoilla, 6.14 alle. No, asia jääköön tulevien sukupolvien ratkaistavaksi. Eteläistä kylää hallitsi kuningatar. Hän oli noussut virkaansa aamukasteen nostamana, näin kerrotaan heimon vanhimmissa saagoissa. Kuningatar oli niin alamaistensa rakastama että sillä ei ollut rajoja. Juuri tällä ominaisuudella kylä pääsi Guinesin ennätysten kirjaankin. Mies joka oli tullut kirjan takia todentamaan kyseisen asian, järkyttyi näkemästään niin, että unohti uimataidon eikä näin ollen pystynyt lappomaan itseään takaisin himaansa vaan jäi ikuisuuksiin kyläläisten seuraan. Joka sinänsä sopi kyllä heille sillä mies osasi ja opetti heillekin hauskan uuden seurapelin, jonka väitti olevan suurta huutoa mannermaan hoveissa, nimeltä ... niin, tämä pelihän on jo tyystin unohtunut. Kyläläisten rajoittamaton rakkaus kuningattareensa johtui siitä että tämä oli sekä luonteeltaan että ulkoiselta olemukseltaan niin suvereenisti ylivertainen. Hänen ystävällisyydellään olisi voinut päällystää kuun, hänen herkkyydellään olisi voinut täyttää valtameret, hänen naurunsa oli runollisempaa kuin kylän orien temmellys kevät laitumillaan. Jopa umpimielisinkin peräkylän toope diggasi pakostakin kuningatartaan, viimeistään heti nähtyään hänet kerran telkkarissa, jossa hän veti kaapelilla omaa talk-showtaan kerran viikossa. Sen seuraaminen oli lailla säädetty. Pohjoista kylää hallitsee iso mies, joka ei ollut kauneudella pilattu, ei sisäisellä eikä ulkoisella. Päällikkö oli valittu virkaansa salaisella lippuäänestyksellä, niin salaisella että alamaisille ei edes kerrottu että he ovat äänestäneet. Näin ollen voinee ymmärtää että he eivät olleet päälliköstä juuri mitään mieltä, kuten eivät juuri mistään muustakaan. Paitsi kanikilpailuista, joita pidettiin joka puolella asujamistoa, vaikka mieluummin he seurasivat niitä tv:stä, niin ei tarvitse itse liikkua ja on jääkaappi eväiden tekoon lähellä. Kanikilpailut ovat paikallinen erikoisuus, tosin sillä ei päässyt Guinesin ennätysten kirjaan kun pitivät sitä liian perverssinä hommana. Tällehän finnit tuhahtivat, ja jatkoivat tuhatvuotista perinnettään, jolle ei löydy vertailukohtaa eikä kilpailijaa mistään. Paikallisen tutkijan, Pekka Aurinkoisen, mielestä finnit kanavoivat tähän perverssiyteen sen energian ja hellyyden tunteet joille he yksinkertaisina kylmän pohjoisen ilmaston kasvatteina eivät kykene löytämään terveempää kohdetta, kuten Makaarit kuningattarensa. Finnien omituiseksi luonnehditun, ärsyttämättä ilkeän, luonteen oli ilmeisestikin sanellut alueella vallitseva ilmasto, ja krapien lukumäärä. Krapi on enkelimäinen pikkupossu joka elää vain finnien kylän alueella. Ulkopuoliset tosin epäilevät että krapit ja finnit elävät jonkinlaisessa symbioosissa, tarvitsevat toisiaan, tästä ei tosin ole TKK:ssa hyväksyttyä näyttöä. Finneistä on myös, rehellisyyden nimissä, sanottava he ovat kyllä töissään ahkeria ja suoraselkäisiä toteuttajia. Ovat veistelleet suurista puuvaroistaan paljon kanootteja myös kaukaisille heimoille, jotka ovat kovin tykästyneet niiden selkeisiin linjoihin ja korkeisiin laitoihin. Eräänä päivänä Makaarien kuningatar lähti, in cognito, tutkimaan elämää pohjoiseen kylää jonka oli hovinarriltaan kuullut olevat sukulaisheimon asuttama. Perille päästyään hän kovin ihmetteli paikallisia tapoja ja elämänmenoa, varsinkin kolmosen ratikassa. Jossa miehet ja naiset, lapset ja vanhukset, istuivat samoilla penkeillä! Kyllästyttyään hämmästelemään kuningatar meni töihin erääseen yritykseen jonka osoitteen oli saanut kylänsä kauppiaalta, joka oli sieltä edellisellä viikolla ostanut puolitoista kanoottia varusteineen. Hän odottaa varusteita vieläkin. Kuningasta kuningattarella ei siis ollut, matkalle hänellä oli pienoinen taka-ajatus; jos sukulaisheimon päällikkö osoittautuisi hänen vertaisekseen, voitaisiin heimot kenties yhdistää, luonnollisesti avioliiton kautta, siis säädyttömiin suhteisiin ylväs kuningattaremme ei koskaan antautuisi. Kas ainahan kaksi pientä yhdessä paremmin pärjää. Näin pieni punainen kirja oli kuningattarelle opettanut, ja se oli perinteen mukaan aina oikeassa. Vaan hänen lomansa kotikylän hommista loppui ja oli palattava ennen kuin tämä asia oli ratkennut. Kuningatar oli sitkeää sorttia, joten hän tuli uudelleen! Käytyään hoitamassa juoksevat asiat kot' puolessa. Tämä toinen kierros on vielä tätä historian kirjoihin ikuistettaessa käynnissä, joten; tarina ei kerro löysivätkö he toisensa?