Hannu&Kerttu

Olipa kerran pieni poika nimeltä Hannu, joka asui oudoilla mailla kaukana siitä kylästä jossa oli syntynyt vanhempiensa lapseksi. Hannu oli köyhistä oloista lähtöisin mutta oli matkan varrella pystynyt kehittämään omanlaisensa tavan nähdä maailma, tästä lienee johtunut että hän useasti istui kylän keskellä olevalla isolla kivellä ja katseli sieltä käsin ympäröivää kylän vilskettä. Yrittäen ymmärtää ja päästä selville jostakin jollain lailla jolloin tapahtuisi jotain.

Eräänä aurinkoisena päivänä Hannu päätti lähteä vierailemaan kylän vierestä alkavan veden taa, koska hän oli kuullut että siellä olisi kylä jossa asuu heimo joka on sukua Hannun heimolle mutta jotka olisivat iloisempia ja avarakatseisempia kuin hänen omat heimoveljensä. Hannu meloi vimmatusti pienellä purrellaan jonka hän oli itse veistänyt suuresta kaarnasta. Perille päästyään hän ollessaan syömässä paikallisessa ravitsemusliikkeessä tilasi vääriä sieniä koska tämä heimo ei oikein ymmärtänyt Hannun käyttämää kultivoitunutta puhetapaa. Hannu tunsi että vatsassa nipisteli,ai ai.

Illalla paikallista kärrypolkua kävellessään Hannu kohtasi tytön joka oli kotoisin veden takaa samalta mantereelta kuin Hannu, Liljankukan kylästä, josta Hannu oli kuullut ja jollain oudoista matkoistaan ehkä käynytkin. Kylä oli saanut nimensä siitä että siellä tytöt ovat kauniita kuin liljankukat auringossa, ja niin oli tämäkin tyttö. Hannu ilahtui suuresti ja meni reippain askelin esittelemään itsensä tytölle jonka nauru oli kaunista kuin vuoristopuron helinä tullessaan alas mittaamattomista korkeuksista kohti meren lopullista totuutta, nauru, joka loi ympärillä olevien ihmisten mieliin pelkkää auringonpaistetta. Vaan voi, Hannun päivällä syömät sienet tekivät temppunsa ja Hannu puhui aivan päättömiä, jolloin tyttö katsoi pitkään ajatellen että oi näitä turisteja, pysyisivät kotonaan kun eivät osaa. Myöskin Hannun mieltä lienee painanut äitinsä kotoa ulosheitettäessään matkaevääksi antama ohje että liljankukat ovat kauniita niityllä mutta poikaseni; ne eivät poimittuina kestä kuuttakaan viikkoa vaikka kuinka ravitsisit substraalilla aamuin illoin. Tilanne oli Hannulle selvästi liikaa joten hän poistui takavasemmalle ripeästi askeltaen.

Hannun ja tytön polut sattuivat samaan myös seuraavana päivänä kun samalle niitylle sattuivat, Hannu etsi sieniä ja tyttö oli kuullut niityllä kasvavan kauniita orkidean sukuisia kukkia joita esiintyy vain tämän kylän alueella. Tällä kerralla tyttö, joka esitteli itsensä Kertuksi, oli hieman väsynyt koska oli koko päivän joutunut kävelemään syystä että kylän kamelinajajat olivat lakossa ollessaan tyytymättömiä kameleille tarjolla olevan juomaveden pullokokoihin. Tyttö oli väsynyt eikä Hannun vire ollut tilanteessa parempi kuin edellisenäkään päivänä joten tilannehan ei voinut näiden tähtien alla päättyä muutoin kuin miten se sitten päättyi. Hannu lähti melomaan kotiin.

Koska matka kesti kolme päivää ja kolme yötä, hänellä oli aikaa ajatella itseään, elämäänsä suhteessa ympäröivään todellisuuteen, tähtien asentoja taivaalla, Platonin kirjoituksia, termofynamiikan kolmatta pääsääntöä ja muita pikkujuttuja. Elettyään kolme päivää ja yötä vettä juoden ja yhtä evääksi kotoaan ottamaansa silakkaa imeskellen Hannu viimein saapui kotikylänsä porteille. Siinä hän ymmärsi että asiaahan ei voi jättää tähän, hänen on etsittävä Kerttu ja yritettävä selittää tälle että kaikki johtui vain vuoroveden vaihteluista ja auringonpilkkujen määrästä, sitä paitsi pohjoisella taivaalla oli ollut viime vuonna outo valoilmiö.

Hannu siis astui rohkeasti jalat pelosta vavisten leijonan luolaan josta arveli Kertun löytävänsä, ja siellähän tyttö istui maalaten kumajapuussa roikkuvalle kankaalle Hannun mielestä uskomattoman kauniita kuvia, kuvia joiden värikompositio osui suoraan Hannun pienen pojan sydämeen. Tällöin Hannu tiesi heti että tyttö jolla on sielussaan tuollainen väripaletti on syy hänen rinnassaan olevaan outoon tunteeseen, tunne jota hän pitkään luuli tulollaan olevaksi flunssaksi. Hannu asteli tytön eteen ja pyysi tyttöä kanssaan metsän keskellä olevalle niitylle poimimaan mansikoita, paikkaan jossa mansikat olivat suurempia ja punaisempia kuin missään muualla, ja Hannun suureksi hämmästykseksi Kerttu kysyttyään neuvoa oman kylänsä poppamieheltä lupasi! Seuraavana päivänä Hannu kosi Kerttua joka vastasi myöntävästi, ja häitä tanssittiin kahden kylän voimin viikon yöt ja kaksi päivää. Häämatkan he tekivät Tasulan kylään jonka asukkailla kummankin mielestä oli kaikkein parhaat kansantanssit. Kyläläisten kasvomalauksista nyt ei niin tiedä. He muuttivat asumaan isoon majaan aivan kylän ulkopuolella jossa kasvattivat viikunoita jotka tässä kylässä ovatkin lähinnä peuran kokoisia lampaan näköisiä karvattomia sorkkaeläimiä. Niiden häntäjouhista maksettiin aivan sumeita summia. Heille syntyi paljon lapsia joista kaikki pojat saivat nimekseen Kerttu ja tytöt Hannu, näin siksi että he olivat erittäin edistyksellisiä kasvattajia. Ja luonnollisesti he elivät loppuelämänsä yhdessä erittäin onnellisina majassaan josta tosin kasvoi ajan myötä melko hillitön hippikommuuni.

Paitsi että neljä vuotta ennen heidän seitsemännen lapsensa syntymää Kertulle selvisi että Hannu ei osaa soittaa kitaraa, tällöin hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin muuttaa yksin takaisin kotikyläänsä. Kerttua sapetti suunnattomasti että oli hukannut elämästään monta viikkoa moisen miehen turhuuteen. Tosin heti tämän jälkeen eräänä tavallisena käsittämättömän kauniina iltapäivänä heidän istuessaan majansa kuistilla ihailemassa taas kerran järkyttävän kaunista auringonlaskua Hannulle selvisi että Kerttu oli nuorena tyttönä poiminut hedelmän kumajapuusta. Kaameasti karjaisten Hannu hyppäsi verannan vieressä ruohoa iltapalaksi nakertaneen aasin selkään ja karautti kauas auringonlaskun taa. Hänestä ei kuultu sen jälkeen.

Ennen näitä sattumia oli ollut sellainen ikävä tapaus, tapaus josta kyläläiset hiljaisella äänellä puhuivat vielä monta sukupolvea myöhemmin, että sateisena yönä tähän rauhaisaan kylään oli saapunut oudoilla ratsuillaan joissa oli moottori, kuusi vierasta oudon oloista miestä. He olivat astelleet suoraan Hannun&Kertun talolle josta saivat yösijan koska talon väki oli niin uskomattoman joviaalia populaa. Aamupuolella yötä vieraat yht’ äkkiä ilmoittivat olevansa tulevaisuudesta ja vaativat Hannua mukaansa koska he eivät itse pysty löytämään hyviä kaivonpaikkoja. Koska vieraat esittivät asian niin hellyttävästi Hannu lupasi hakea lapionsa ja sitten mentiin. Kerttu ei halunnut jäädä kyydistä ja pakkasi lapset juuttisäkkiin ja hyppäsi messiin juuri ennen kuin aukko aika-avaruudessa sulkeutui. Vaan voi, he eksyivät toisistaan matkan aikana ja näin ollen menivät eri tulevaisuuksiin, eivätkä enää koskaan löytäneet toisiaan, eivät vaikka Hannu kulutti koko loppuelämänsä etsiessään perhettään jonka koki menneen hukkaan sen takia että hän löysi lapionsa liian nopeasti. Joten he näkivät toisensa seuraavan kerran Kaappilan ala-asteen seitsemännen luokan viime vuosikurssin, jolla eivät kumpikaan olleet olleet, luokkakokouksessa, vaan silloin oli jo liian myöhäistä, he eivät enää tunteneet toisiaan.

Ehkä myös Hannun&Kertun yhteinen isoäiti oli ilkeä yksisilmäinen noita joka ei koskaan hyväksynyt heidän liittoaan joten he päättivät olla vain hyviä ystäviä, tämän päätettyään he erosivat eivätkä enää tavanneet tässä maailmassa, Kerttu lähti etsimään Atlantista ja Hannu kiipesi kivelleen.....